Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

    

SATA KILOMETRIÄ SAARISELÄLLÄ

 

 Tankkasin kahden nuorimman poikani Markun ja Tomin kanssa Kiilopään retkeilykeskuksen aamupalalla puuro­ja, muroja, leikkeleitä, vihanneksia, mehua, kahvia ja kaikkea mah­dollista niin, että vatsamme olivat revetä.
     Kol­me makuupus­sia m­a­kuu­alus­toi­neen, telt­ta, v­aat­teita,­ ku­misaap­pai­ta, sadevaatteet, keitin, astiat, moneen ker­taan var­mis­tetut tu­len­te­kovälineet, suunnistusvä­lineet, hyt­tys­ten­torjuntava­rustus ja tie­ten­kin en­nen­ kaikkea ruoka. Kaikki tämä se­kai­sin oleva kama saatiin sullotuksi rinkkoihin. Keittimen polttoaineet olisivat kyllä unoh­tuneet auton tavaratilaan, ellen olisi autoa lukkoon pannessani sattunut sinne vielä kurkistamaan. Samalla havaitsin vielä, että retkipuseroni oli jäänyt matkalta pois, mutta onneksi  autossa sattui olemaan vaimon pusero, joka mahtui myös minulle. Lähtöpunnituksessa minun rinkkani painoi 23 kiloa ja poikien rinkat vähän vähemmän, kaikki yhteensä 61 kiloa. Sää oli mukavan pilvipoutainen. Alkumatka Niilanpään rin­nettä ja Suomujoen latvapu­ro­ja seu­raten Suomun Ruok­tulle oli selvää huoltotietä. Var­maa, mut­ta hieman yksitoikkois­ta. Ensimmäiset tun­turit­kaan eivät juuri kiinnostaneet, kos­ka olivat ennestään tuttuja.
    

Ensimmäisillä kilometreillä tunnustelimme rinkkojen asettumista hartioille, sää­te­limme remmejä ja varmistelimme, että vetoketjut olivat kii­nni. Pojat yrittivät peittää isäpapalta mustien lierihattujen alla kihelmöivää jännityksen kutinaa. Hymy oli kuitenkin herkässä ja juttu luisti. Jo ennen Suomun Ruoktua alkoi jo tuntua jaloissa, että jota­kin lisä­painoa on se­lässä. Jalkapohjat olivat heltyneet, mutta se ei aihe­uttanut toi­menpiteitä. Eihän sopinut näyttää ensikertalaisille heti matkan alussa heikkouden merkkejä.
     Arvioin kuljetun matkan askelparimittauksen ja ajan avulla tietoisesti todel­lista lyhemmäksi ja niinpä viidentoista kilometrin taival Suomun Ruoktulle taittuikin odo­tettua nopeammin.  Vähän sitä ennen poistuimme onneksi le­veäl­tä huolto­tieltä lähemmäksi joen ran­taa, että emme kulkeneet vahin­gossa kämpän ohi. Viileä­vetisen joen ylitys lenkka­reissa aristunein avojaloin tuntui piristävältä.
     Ruokailutauon jälkeen jatkui ensimmäisen päivän vael­lus Vintilänojan suulle. Suomujoen kahluupaikka oli edellisestä vaelluskerrastani muuttunut ja oli vanhassa kartassani  väärässä kohdassa, ja niinpä ylityskohta tulikin yllättävän äkkiä. Siinä ei tarvinnutkaan kahlata, koska siinä oli silta.
     Etsin kartasta kolme pikku järveä, joista viimeisen ran­nalla olisi yöpymispaikkamme. Matka alkoi tuntua pitkältä, mutta yöpaikka löytyi aivan Vintilänojan vierestä mukavalta kukkulalta ja matkaa kertyi ensimmäisenä päivänä noin kaksi­kym­mentä kilometriä. Polttopuita oli paljon, mutta ne kaikki olivat paksuja pölkkyjä. Kaipailimme pois jättämäämme kirvestä, mutta saimme puukoilla vuolluiksi sen verran lastuja, että saimme tulen syttymään. Poltimme hyvää tulta koko illan ja huokailimme, että kunpa olisi ollut makka­raa, mutta jouduimme tyytymään näkkileipään. Tulen ja kokeeksi hankkimiemme sääskihuppujen avulla saimme pidetyksi myös sääskiarmeijat kurissa. Ensim­mäinen yö teltassa meni kohtuul­lisen hyvin, kun teltalle oli melkoisen hakemi­sen jälkeen löytänyt mah­dolli­sim­man tasainen alusta. Väsymys oli hyvä unilääke.

 Toisena päivänä jatkui matkamme ylöspäin pitkin somasti luikertelevan Vintilänojan vartta Solustamanselälle ja edelleen Tuiskukurun kämpälle. Tunturikoivikossa yritti riekkoemo houkutella meidät mu­kaansa varmaan lähellä kyy­höt­tävien poikastensa luota. Siellä oli myös mukava kellahtaa selälleen kanervikkoon ja nos­taa pal­jaat jalat juurakon pääl­le. Tuiskukurun kämpällä meidät tavoitti suuri joukko nuoria urheilijoita, jotka oli­vat läh­te­neet samana aamuna Kiilo­päältä ja he jatkoivat matkaansa lyhyen tauon jälkeen Lui­rojärvelle ja kuulema sitten takaisin. Me olimme läh­teneet vael­lukselle kii­rettä pa­koon, mutta toiset olivat ottaneet sen mukaansa ja pian se kostautui. Hikisen nousun jälkeen Ampupään rinteen korkeimmalle kohdal­le avautui eteemme melkein suo­raan idässä jo innolla odottamamme Sokostin rakkainen harmaa rinne. Se oli  kuiten­kin vielä  reilun kymmenen kilometrin päässä ja lieväksi pettymykseksemme noin puolivälissä oleva Luirojärvi peittyi vielä  metsäisen vaaran taakse.
   

Laskeutuessamme rinnettä alaspäin tuli  vas­taamme kaksi kiireisesti meidät Tuiskukäm­pällä ohit­tanut­ta tyt­töä, jotka sanoivat eksyneensä ja palaa­vansa takaisin Tuis­kuku­ruun. Heillä ei ol­lut minkäänlaisia suu­nnistusväli­nei­tä. He läh­tivät kuitenkin mukaamme ja ta­pasi­vat opastuksellamme pikkupuron rannalla odottelevan oman porukkansa. Kiire ei siis aina kannata, eikä varsinkaan Lapin selkosilla! Luirojärvestä alkavan Luirojoen rannalla oli useita jalkineita vaihtavia  ihmisiä. Tulijat vaih­toivat saappaita lenkka­reihin, menijät lenkkareita saappaisiin tai jotkut aikoi­vat mennä joen poikki paljain jaloin. Parinkym­menen kilometrin kävelyn jälkeen hyytelöisin polvin tilanne ei näyttänyt hauskalta. Joki oli tästä kohdasta parikymmentä metriä leveä, mutta onneksi niin matala, että kumi­saap­paiden varret riittivät hyvin.
     Ensimmäinen retkemme päätavoitteista  oli saavutettu ja saa­toimme olla tyytyväi­siä. Neljä­kymme­ntä kilometriä  kahdessa päivässä oli vähän har­joi­telleille täy­sien rink­ko­jen kanssa kohtuullisen kova saavutus, mutta halusimme jättää enemmän aikaa matkan loppuosalle, jossa olisivat matkan parhaat palat.  Sokostin jylhä kuvajainen Luiro­järven tyynessä  pinnassa ja hiljalleen suoraan poh­joiseen, Lupukkapään ja Kaarne­pään väliseen Maantiekuruun laskeva keskiyön aurinko houkuttelivat vielä kaivamaan kamerat esille, eivätkä rantatörmästä nousevat sääskipar­vetkaan mahtaneet hyttysverkoilla varustautuneille kuvaajille mitään. Väsymys oli poispyyhkäisty. Tätä Lapin lumoahan olimme tulleet hakemaan ja nukku­maan käyminen vierähtikin pit­källe aamuyöhön. Ennen nukahtamistamme kuu­lim­me vielä yöllistä puunsahaajaa säikähtä­neiden po­rojen tolvaavan sorkat napsuen teltan ohi.

 

Suunnitelma mureni

 Seuraavan päivän tavoite oli tietysti  käydä Sokostilla ja sitten aioimme jatkaa mat­kaa Sarviojalle. Mielessämme kangastelivat myös Kullervo Kemppisen kehumat Lumi­kuru, Pa­ratii­sikuru ja Muorravaarakka. Markku oli juuri lukenut ennen vaellukselle läh­töä Kemppisen kir­joja ja oli innok­kain näkemään niissä kuvattuja paikkoja. Meillähän oli vielä neljä päivää aikaa!
     Nostaessamme aamupuuhien jälkeen rinkat harteillemme sää oli pilvipoutainen ja Sokos­tin tumma rinne häämötti metsän takaa. Kartan mukaan Sokostin huipulle oli mat­kaa Luirojär­ven kämpiltä viisi kilometriä, mutta tiesimme sen tuntu­van maastossa ja tun­turin rinteillä paljon pitemmälle. Kuljimme pikkulampien ohi vievää polkua ja pitkin kos­teikkojen yli rakennettuja komeita lankkusiltoja ja saavuimme Sokostinojalle, jonka jälkeen polun haara kääntyi Sokostin rinnettä kohti. Ensin aioimme jättää rinkat polun haaraan ja käydä pikaisesti Sokostilla ilman kanta­muksia. Onneksi emme niitä kuitenkaan jättäneet! Olikohan se Markku, joka sanoi, että on tur­vallisempaa pitää tavarat mukana. Vastaamme tuli aviopari, joka oli lähtenyt Sokostille niin sanotusti  ”hyvän sään aikana” ja oli nyt jo paluumatkalla. He neuvoivat, mitä polkua olisi Jauru­tuskurusta tule­van pikkupuron ylitettyämme parasta lähteä.
     Nousimme verrattain loivaa ja vielä puita kasvavaa rinnettä, mutta meitä huolestutti tummenevat pilvet ja ylöspäin mennessä koveneva tuuli. Päätimme jättää rinkat puurajalle ja pitää siinä tauon. Syödessämme välipalaa tuuli ja sade alkoivat riepotella meitä jo melko voimakkaasti ja puiden väliin tuulensuojaksi ri­pusta­mamme teltan ulkokangas oli vaarassa repeytyä. Peitimme rinkat huolella ja läksimme sadevarusteissa nousemaan huippua kohti. Pojilla oli tavalliset sadepuvut, mutta minulla sadeviitta, joka oli aikaisemmalla Karhun­kierroksen vaelluksella osoittautunut ihan hyväksi, koska sen alle mahtui kaikki varusteet rinkkaa myöten. Täällä avotunturissa se ei kuitenkaan ollut hyvä. Edestäpäin ujeltava tuuli ja sade riepotteli viitan liepeitä ja huppua niin, että  eteenpäin meno muodostui lähes mahdottomaksi.
     Viitan liepeet paukkuivat kuin purjeet myrskyssä ja melkein vaakasuoraan piiskaava sade sokaisi näkökentän. Hammasta purren ja tiukasti eteeni maahan kat­soen yritin edetä, mutta vilkaistuani ylöspäin tunturin rakkaiselle rinteelle, sanoin pojille, että ainakin minä käännyn takaisin. Pojilla oli varusteittensa puolesta hieman helpompaa, mutta kun huippu alkoi kokonaan kääriytyä sa­deverhoon, hekin ymmärsivät, että oli uhkarohkeata jatkaa matkaa. Niinpä käännyimme yksi­mielisesti, mutta pettyneinä takaisin.
Minulle tämä takaisinkääntyminen oli jo toinen, sillä kaksikymmentä vuotta aikai­semmin olin joutunut kääntymään takaisin jo Tuiskukurusta, silloinkin sateen vuoksi. Sadevarusteista huolimatta kastuimme vielä alaskin tullessamme niin, että kat­soimme parhaaksi palata  Luirojärven kämpille ja näin matkasuunnitelmamme Sarviojalle mureni.

Isossa uudessa kämpässä oli muutamia ihmisiä, mutta paljon tilaa. Kuulimme, että myös meidän jälkeemme oli lähtenyt ihmisiä nousemaan Sokostille, mutta he olivat pa­henevan sään vuoksi pa­lanneet ennen meitä. Meidän jälkeemme tuli vielä aviopari, joka oli monta tuntia har­haillut eksyksissä. Totesimme, että säätä ei kannata uhmata. Oli upeata saada riisua märät varusteet kuivaushuoneeseen kuivu­maan ja keittää nälkää vinkuville vatsoille hernekeitto. Aloimme jo alistua tilanteeseen, että Sokostilla jää käymättä, koska kolmas päivä meni tässä ja halusimme käyttää kiireettömään paluuseen loput kolme päivää. Joutui­simme jopa pa­laamaan Tuiskujoen latvalla olevalle kämpälle asti  tuloreittiä, koska emme rohkenisi lähteä uusille pitemmille reiteille. Hyvä puoli siinä kuitenkin olisi se, että pojat­kin näkisivät kovasti kehumani Tuiskukurun, joka tulomatkalla jäi näkemättä.
    Hieman ankean päivän pelasti upea sauna. Sen lämmitti erakontuntuinen yksinäinen vael­taja, jolle annoimme nimen ”Tampereen Markku”, koska emme hänestä juuri muuta saaneet tietää kuin kämpän kirjasta etunimen ja kotipaikan. Sauna oli avara ja hyvälöylyinen. Tuskin milloinkaan olen nähnyt saunassa niin suurta kiuasta. Ehkä muhevan löylyn salaisuus piilikin juuri siinä. Harvoin on saunominen tuntunut niin hyvältä ja sen kruunasi polskahtaminen komeiden tunturien ympäröimään viileävetiseen Luirojärveen. Emme pystyttäneet telttaa märkään maahan, vaan yövyimme avarassa kämpässä.

Uusi yritys Sokostille

 Aamu­yöllä huomasin ikkunasta katsoessani ilman seestyneen ja mielessä alkoi pyöriä aja­tus, että jospa sittenkin…
     Poikien herättyä tokaisin heille, että ”eiköhän lähdetä käymään Sokostilla”, ja varsinkin Markku oli heti samaa mieltä. Ar­vi­oimme Sokostilla käyntiin menevän enintään neljä tuntia, jolloin ehtisimme vielä hyvin seu­raa­vaksi yöksi Tuiskukurun kämpälle. Loppumatka sujuisi leppoisasti kahdessa päi­vässä. Söimme vakiintuneen tavan mukaan aamupuuron ja läksimme kevyissä varusteissa vain sadevarusteet punaisessa pikkurepussa ja juomapullot vyöllä Sokostille. Nyt nousu Sokostille oli yhtä juhlaa, vaikka kivet suurenivat ja tuuli voimistui sitä mukaa mitä ylemmäksi etenimme.
     Sokostin rinne oli jyrkkä ja päättyi niin äkkiä, että se ei narrannut nousijaa sillä tavalla kuin loivemmat tunturit. Heti tiesimme, milloin olimme huipulla ja maisema avautui. ”Tuolla lännessä on Luirojärvi, tuolla kuuden kilometrin päässä pohjoisessa tällä kertaa vielä saa­vuttamatta jää­nyt Ukselmapää ja idässä Muorravaarakan takana komottaa Anteripää ”, luettelimme paikkoja kartan ja kompassin avulla. Etelälounaan horisontin täyttivät Luiron latvojen laajat suoalueet ja Lokan siintävä selkä. Taivas alkoi kuitenkin taas uhkaavasti tummeta, navakka tuuli repi hiostuneita puseroitamme ja vilu ru­pesi hytisyttämään. Oli parasta lähteä takaisin.

 

Kaukana alapuolisella rinteellä alkoi näkyä musta piste, jonka tiesimme olevan Tampe­reen Markku. Aamulla lähtiessämme hän sanoi lähtevänsä perästämme ja suunnis­tavansa rink­koineen suoraan Sokostin yli  Muorravaarakkaan. Kova jätkä! Kohtasimme paljakan puolivälissä, jossa hän tarjosi mahdollisuutta soittaa kotiin, kuulu­vuus oli tunturin rinteeltä kuulemma hyvä. Mitähän vanha konkari Kullervo, kuten poikani Markku häntä tutta­vallisesti nimitti, ajattelisi tällaisista kännykkävaeltajista, mutta kieltämättä nykyaikainen kevyt puhelin rinkassa oli yksinäiselle vaeltajalle hyvä turvallisuusvaruste eikä erämaan rauha siitä kärsi.
     Suuntasimme paluumatkamme eri reitille Jaurutuskuruun ja silloin tällöin vilkai­simme etääntyvän ja vaivalloisesti kohti huippua kiipeävän Tampereen Markun selkää. Yksi hieno piirre vaeltajissa on se, että tuntemattomatkin ovat hetken tuttuja. Kat­seet kohtaavat, hymy irtoaa, muutama ystävällinen sana vaihdetaan. Sitten tiet eroavat ja useimmi­ten ei sen jälkeen koskaan tavata. Emme voineet olla vertaamatta näitä kohtaamisia Mannerheimintien kulkijoihin, jotka ki­rein ilmein, kiireisin askelin ja vastaantulijoita näkemättä ryntäävät seuraavan suojatien liiken­nevaloihin. Erämaa rauhoittaa ja sitä varten sinne kai lähdetäänkin. Iloitsimme vaihtoehtoisesta paluureitistä, sillä Jaurutuskuru oli kaunis. Pohjalla vir­taava pikkupuro monine pikkuputouksineen muodosti upean kontrastin synkän rakkai­selle tunturin rinteelle.

     Paluumatkalle Tuiskukurun kautta

Vankan lounaan jälkeen jätimme yhden yön kotinamme olleen viihtyisän kämpän sinne juuri saapuneen suuren opettajien  Sopuli-va-eltajien ryhmän haltuun. Saimme vielä ennen Tuiskukurun kämpälle saapumistamme niskaamme melko ravakan sa­dekuu­ron ja kämpällä lisää. Suomulta päin Tuiskukurua pitkin nousi navakan tuulen työntämänä parikin vihaista sadepilveä. Ne vaikuttivat ukkospilviltä, mutta mitään sala­mointia ja jyrinää ei kuulunut. Kämppä oli täynnä nuoria urheiluleiriläisiä, mutta työn­nyimme sisälle ja laitoimme siellä  iltaruuan. Koska teltan pystyttäminen märkään maahan tuntui vastenmieliseltä, päätimme lait­taa sen puuliiteriin. Toinen kolmen hengen perhe, jonka olimme jo tavanneet Luirojär­vellä piti ajatusta hyvänä ja niinpä pystytimme liiterikatokseen kaksi telttaa aivan vierek­käin. Sopu sijaa antoi. Vaikka pystytimme teltat melko myöhään, pelkäsin, mitä mahdolliset puiden pilk­komista aikoneet olisivat ajatelleet, koska puita ei mahtunut enää mitenkään pilkkomaan. Nuotiopaikat olivat kuitenkin sammuneet ja kämppä oli varmaan muutenkin kuuma, joten kukaan ei enää puita tarvinnut

   Aamulla lähdimme Tuiskukurun itäpuolista reunaa, koska se oli maastollisesti hel­pompaa ja kuva­uksellisesti  mielenkiintoisem- paa. Markun vaihtaessa eräässä paikassa filmiä kameraansa huomasimme kuitenkin harmiksemme, että kameran takakannen tiiviste oli rikki ja kuvat tulisivat valovuodon vuoksi epäonnis­tumaan. Ja­oimme aika runsaan ja monipuolisen kameravarustuksemme uudelleen ja minä päätin ottaa lop­pumatkasta kuvia vähän enemmän, että voin antaa tar­vittaessa Markulle­kin. Kahtena loppupäi­vänä kuluikin filmiä suhteessa paljon enemmän kuin alkupäivinä.
     Enimmäkseen selvä polku johdatteli askeleitamme pitkin mäntyä kasvavaa jäkälä­peit­teistä, kurunrantaa seuraavaa harjumuodos-telmaa. Valitettavasti itse Tuiskujoki oli syvällä kanjonin pohjalla ja tiheä metsä peitti sen näkyvistämme. Joen toisella puolella nousi tun- turin rinne jyrkkänä joesta asti.  Kanjonin rinteessä oli mahtavia keloja ja eräässä tiheässä männyssä näimme  mel­kein sil­män korkeudella vanhan linnunpesän. Kuvittelin sitä piekanan pesäksi.  Myös maassa lojui lä­hes valkoisiksi patinoituneita tavattoman kiharaisia ja tiheä- oksaisia keloja. Kauempaa ne muistuttivat jonkin jättiläiseläimen luurankoa.
     Lähestyessämme alajuoksua ylitti polku pienen sivuhaaran ja siinä poikkesimme ai­van Tuiskujoen rantaan. Joki polveili viehättävänä rehevässä laaksossaan ja äkkiä tunnistin koskikarojen huilu­maisia teräviä vihellyksiä, joita olin tottunut kuulemaan talvella Heinävedellä Kermankoskissa. Pian näinkin tummia vilahduksia, kun ne lentelivät pitkin jokea, ja istahtipa niistä joku hetkeksi puron ylle kaartuvaan puuhunkin. Nyt näin koskikaroja ensimmäisen kerran pesimisreviireil­lään. Talveksihan ne siirtyvät etelämmäksi, kun niiden kesäpurot jäätyvät. Nousimme takaisin ylempänä kulkevalle polulle ja tapasimme aurinkoisessa rin­teessä tauolla neljän hengen ryhmän, joiden puheessa tuntui olevan jotakin kotoisen tut­tua. Asia sel­visi, kun he kertoivat olevansa savolaisia ja jotkut jopa naapuripitäjästä! Tulipahan taas kerran tokaistuksi, että maailma on pieni.
     Loppumatkasta yritimme löytää paikan, missä Tuiskujoki laskee Suomuun, mutta polku kulki sen verran kauempaa emmekä viitsineet siltä poiketa, joten  emme jokien yh­tymäkohtaa nähneet. Kun polku seuraavan kerran meni joen varteen, huomasimme joen levey­destä, että se oli jo Suomu. Kotakönkään viereisellä nuotiopaikalla laittelimme lounaan ja vähän pelottavan Ko­ta­könkään ylityksen jälkeen alkoi taas minullekin uusi reitti, kun läksimme nousemaan Hikiojan vartta Raututuntureille. Aikaisemmalla matkalla olin lähtenyt Kotakönkään jäl­keen alaspäin Lankojärven suuntaan. Nyt oli kuitenkin kuohuvan Kotakönkään yli kal­liolta toiselle jonkin verran tukevampi silta kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.
     Melko tarkkaan viiden kilometrin pituinen vaatimaton Hikioja nousi loivasti 150 metriä korkeammalla keskellä avotunturia olevalle pienelle kauniille lampareelle. Pidimme välillä yhden tauon ja  satuin huomaamaan kanervikossa pudonneen po­ronsar­ven. Olin ilahtunut, sillä vaikka poroilta putoilevat sarvet joka vuosi, har­voin niitä La­pissa kävijä löytää. Luonto hoitaa ne yllättävän nopeasti maaksi jäl­leen. Tätäkin olivat jyrsijät vähän nakerrelleet, mutta olihan se kuitenkin aito Lapin muisto. Loppuajan kannoin sitä ylpeänä rinkkani päällä. Pikkulammelta otimme suoran kompassisuunnan yli Rautupään parin kilometrin päässä olevalle Rautulammelle, johon pystytimme telttamme viimeiseksi yöksi. Siellä oli kuten muual­lakin paljon ihmisiä ja olimme jo kuulemma tulleet matkanvarrella tunnetuiksi poikien  mustista lierihatuista.

Kuunnellessani melkein koko yön sateen tiuhaa ropinaa teltan kattoon ajattelin hankalia aamutoimia ja viimeistä vajaan kymmenen kilometrin patikointia Kiilopään tun­turikeskukseen. Lohduttauduin sillä, että sää on ollut tähän asti miellyttävän vaihteleva ja retki muu-tamista pet­tymyksistä huolimatta hyvin onnistunut, joten vaikka viimeinen päivä jouduttaisiin tekemään vesisateessa, se ei retkeämme enää pilaisi. Tosin  ehkä viimeinen mielenkiintoinen kohde Kuu­tamokuru saattaisi jäädä katsomatta. Aamuyöstä nukahdin muutamaksi tunniksi ja herättyäni huomasin ilokseni, että sade oli lakannut. Viimeinenkin päivä olisi upea.

 

Maailman komein kahvinkeittopaikka

 Läksimme Rautulammin  vasenta puolta ja otimme suunnan melkein linnuntietä  kohti Kiilopäätä. Tunturiselänteet katkaisisi noin puolivälissä lähes poikittainen Kuuta­mokuru, jossa lupasin poikien näkevän heinäkuista lunta. Nautimme avotuntureista. Välillä kään-nyimme katselemaan kaukana takanamme häämöt­tävää Sokoksen silhuettia ja olimme juhlatuulella. Olimme saavuttaneet tavoitteemme! Kiilopään suunnalta lähestyneet sadepilvetkin jakautuivat Raututuntureiden koh­dalla kummallisesti, joten kummallakin puolellamme, Nattasten suunnalla ja Rautuvankan takana sa­toi, mutta me vaelsimme auringonpaisteessa.
     Kuutamokuru avautui eteemme avohaavana. Kurkistelimme jyrkänteen reunalta kaula pitkällä ja totesimme, että jos poikien äiti olisi mukana, hän ei antaisi mennä askeltakaan lähemmäksi. Pian kuitenkin aloimme kokeilla jalkojensijoja lohkareiden päälle ja  hetken kuluttua olimme kurun pohjalla. Kurussa oli lunta, pikku puro, syvä kylmä lompolo - ja lompolon reunalla ”maailman paras” kah-vinkeittopaikka. Ruokailu- ja kahvitaukomme olivatkin  olleet hyvin kaava­maisia, enna­kolta suunniteltuja ja usein hieman kiireisiä, mutta nyt oli viimeinen mahdol­lisuus poiketa kaa­vasta. Sää oli erinomainen, paikka kuin lännen elokuvissa, aikaa vaikka kuinka paljon ja pu-rossa maail­man parasta kahvivettä.Tällä kahvipaikalla viivyttiin pari tuntia, otettiin retken lähes viimeiset valokuvat ja leiki­teltiin  ajatuksella elokuvan tekemisestä.

 

Melkein haikeina mutta hyvissä voimissa saavuimme Kiilopäälle. Olimme patikoineet lähes sata kilometriä ja rinkkamme olivat ke­ventyneet yhteensä noin yksitoista kiloa. Evästä olisi ollut vielä ainakin kahdeksi päi­väksi ja Tomikin myönsi, että eväs riitti. Vaellukselle lähtöni tarkoituksena oli ollut testata omaa kuntoani, kokeilla lahjaksi saa­maani rinkkaa ja toteuttaa jo välillä toteutumattomaksi uskomani haave käydä So­kostilla. Li­säksi halusin lietsoa pojissa orastavaa retkeilyhenkeä ja halusin myös lujittaa perhesiteitä kah­den nuorimman poikani kanssa. Uskon, että kaikessa tässä onnistuimme,  ja meille jäi unohtu­mattomat muistot.

 

 


©2018 Rauno Pelkosen kotisivut / KOTIMAASSA (6 alasivua) / Matka Sokostille - suntuubi.com