Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   NUORUUDEN KOTINI

     Vieressä oleva kuva on Sulkavan Partalansaarella silloisesta kodistamme Puro-lasta 1950-luvulta jonakin jouluna. Pienen pöydän ääreen on mahtunut perheestä kahdeksan henkeä, nuorimmat lapset eivät ole pöydän ääreen mahtuneet. Huomaa seinillä olevat sen ajan esineet, muun muassa radio.  Se oli hankittu vuonna 1952 juuri ennen Helsingin olympialaisia. Komeat kynttilät ovat sattuneet aivan äidin kasvojen kohdalle.  Kuvan olen ottanut ensimmäisellä kamerallani Pionyrillä. Ikkunasta heijastuu salamavalon läsähdys.

     Purolaan muutimme 1940-luvun lopulla ensimmäisestä omasta kodistamme Mäkelästä. Olin tuolloin noin kolmetoistavuotias. Purola oli Sulkavan Partalansaarelia  kauniilla etelään päin viettävällä Saimaan rannalla, jossa varsinkin kesäiset uinti- ja onkikisailut jättivät lap-sille riemukkaita muistoja. Minunkin tapanani oli heittää talvinen "jääkontti" saunareissulla Vapunpäivän aikaan, sillä aina silloin jo aurinkorannalla sen verran sulaa vettä löytyi.
      Purolassa asui suurimmillaan 14-henkinen perheemme noin kymmenen vuotta 1950-luvun lopulle. Peltoa oli muutama hehtaari, metsää vähän enemmän. Karjaa oli pari kolme lehmää ja hevonen. Aikaisemmin isäni oli ollut suutari, mutta vähitellen ne työt loppuivat, jolloin lisätoimeentulo oli hankittava talvella hevosen kanssa metsätöistä ja keväisin ranta-töistä. Olin isäni apuna, kunnes lähdin armeijan käytyäni opiskelemaan ja sitä tietä maail-malle.

   Kun kotimme oli rannalla, oli kalastus tietenkin yksi mieluisimpia ajanviettotapojamme. Minä vanhimpana poikana olin isän apuna pitkän siiman laitossa ja verkkokalastuksessa. Lisäksi pidimme katiskoita ja iskukoukkuja, sekä uistelimme. Nuoremmat veljeni uittelivat pitkin rantoja ongenkohoa.
   Kerran iskukoukkuun meni isokoskelo, mutta se oli jäänyt kiinni vain nokastaan, eikä ollut pahoin vahingoittunut. Halusimme pelastaa sen, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Voimakkaana lintuna se ui ja sukelteli niin paljon kuin siima antoi periksi, joten emme kömpelöllä veneellä meinanneet saada sitä kiinni. Lopulta se kuitenkin väsyi sen verran, että sain sen siepatuksi kainalooni ja avatuksi iskukoukun. Päästettyäni sen irti, se ei jäänyt kiitoksia pokkailemaan.                                         

                                                                                        Kannaksen miesten nuotanvetoa

     Järeämpää kalastusta edusti eri puolilla Sammalvettä olevien talojen nuotanvedot, josta otan seuraavan kertomuksen vuonna 2004 ilmestyneestä kirjas-tani Santun ja Sannan tarina. Nimet ovat kirjassa muutettuja.

     "Kesäkuinen ilta oli tyyntymässä. Eri puolilta Jäkäläveden rantoja alkoi kuulua pientä kalketta ja kolinaa, kun nuottamiehet löivät veneiden pohjatappeja kiinni ja alkoivat laitella airoja hankaimiin. Rannoilla asui useita nuottakuntia. Toiset nuotat olivat usean talon yhteisiä, mutta varakkaimmat talot, kuten Kannaksen talo, omistivat nuotan yksinään.
     Nuottakodissa kuivumassa olleet nuotat viikattiin veneisiin ja sitten alkoi soutu sellaisille rannoille, joilla muikkuparvien oletettiin nousevan pintaan. Muikku pysytteli lämpimän veden aikaan mieluummin järvien syvänteissä, mutta kesäiltoina se nousi ravintonaan käyttämän planktonin perässä parvina aivan lämpimiin pintavesiinkin.
      Kannaksen talon nuottavene kierteli pieniä kallioniemekkeitä ja ylitteli pieniä lahdenpoukamia kunnes tuli Jokelan rantapellon edustalle. Keulatuhdolla soutajan paikalla oli toiseksi vanhin poika Martti ja perää piti isäntä. Vanhin poika Tauno istui keskellä venettä nuotan päällä ja tarkkaili mahdollisia kalaparvia. Martti souti veneen rantaan ja miehet nousivat maihin, kuten olivat tehneet Santun pysyvällä luvalla monesti ennenkin. Aivan Jokelan pellon vieressä noin sadan metrin päässä oikealla oli yksi apaja, johon nuotan saattoi turvallisesti vetää. Rantaan saapasteli myös Santtu perässään liuta poikia, Sauli, Kalevi ja Ville, sekä pienemmät pojat. Miehet tervehtivät toisiaan tuttavallisesti ja Sauli heitti jonkin sanan poikakavereilleen Taunolle ja Martille. He olivat muutaman vuoden Saulia vanhempia.

      Järvellä viivyskeli vielä pieniä tuulenvireitä, joten mahdollisia muikkujen pistoja ei sieltä erottunut, mutta ilta oli nuori ja nuottamiehet jäivät odottamaan järven tyyntymistä. Santtu huomasi nuotan vaaleudesta, että se oli kuiva, joten miehet eivät olleet sitä vielä sinä iltana veteen panneet.
      - Mitenkä tänä kesänä on muikkuva lähtenä, kysäisi Santtu jotakin sanoakseen, kun aina ei kehdannut avata keskustelua säästä. Samalla hän läpsäytti kämmenellään pari käsivarrellaan verta pulleaksi imenyttä sääskeä littanaksi.
      - Myö on käöty vasta kaks kertoo, ku ei oo oekein töeltä joutana, vastasi Kannaksen isäntä. - Eikä noeta oo olla säetäkää, jatkoi hän järvelle katsellen. – On myö kuitennii paistikalat suatu.
      - Eilisiltana pistel tuossa niemen kuppeessa iha lähelä rantoo, näytti Santtu kädellään.
Sitten järvi tyyntyi ja miehet katselivat järvelle varjostaen käsillään silmiään auringonlaskun kirkkaudelta. 

      - Hei isä, tuola pistelöö, huudahti Tauno, ja osoitti kädellään oikealle.
      Kesti hetken, ennen kuin muutkin tarkkasilmäiset näkivät pienen niemekkeen tummaa varjoa vasten muuten aivan tyynen veden pinnalla aivan pientä väreilyä. Kokematon olisi pitänyt sitä tuulen vireenä, mutta nuottamiehet olivat tottuneet tunnistamaan muikkuparvet. Muutamakin pisto pinnalla saattoi merkitä hyvää parvea.
      - On aeka kaokana, mutta tulloo rantoo kohti, pohdiskeli Kannaksen isäntä. - Siinä onkii kohala siliä ja puhas ranta, siihen passoo vettee - aletaaha lähtee. Miehet tyrkkäsivät veneen vesille ja soutelivat hiljakseen kohti tuttua nuotanvetopaikkaa.
      Pieneliöstöä pinnalta napsiva muikkuparvi lähestyi edelleen rantaa. Martti vietiin rannalle pitelemään nuotan tuuman paksuisia karkeita hamppuköysiä. Tauno alkoi kiskoa venettä rauhallisesti turhaa melua varoen muikkuparven ympäri. Isäntä alkoi suoltaa järveen nuottaa, ensin siulat, sitten harvat ja tiheämmät väliverkot. Samalla hän seurasi parven liikkeitä ja katsoi, että Tauno ei soutanut liian lähelle muikkuparvea, ettei se paennut. Pian nuotan kohot kaartuivat kauniisti muikkuparven ympärille.
      Veneen karahdettua rantaan miehet alkoivat vetää köysistä tasaisesti ja rauhallisesti. Sorapohjainen apaja oli sopivan jyrkästi viettävä ja tasainen. Pohjassa ei ollut mitään, mihin nuotta voisi tarttua pohjaan ylettyessään kiinni. Nuotan vedon alkaessa muikut painuivat syvemmälle, jolloin alkoi jännittävä odotus, oliko nuottaan jäänyt mitään, vai oliko parvi livahtanut painojen varassa laahaavan alapaulan alitse väljemmille vesille.
     Perän lähestyessä isäntä otti käteensä kirnunmännän muotoisen pitkävartisen tarpoimen ja valmistautui hätistelemään sillä kaloja nuotan perälle.
      - Ei sielä näö mittää, hän sanoi pettyneenä yrittäessään kurkkia lähestyvän perän sisälle.
      - Kyllä sielä jonkinlaesta jutinoo tuntuu, sanoi Tauno oikeanpuoleisia sivuverkkoja kiskoessaan.
      Siellä täällä alkoikin näkyä hopeanhohtoisia vilahduksia. Isäntä käveli saappaiden varrensuuta myöten järveen ja alkoi survoa vettä, että kalat menisivät nuotan perälle. Vihdoin oli nuotan reilun kymmenen metrin mittainen perä jo niin lähellä rantaa, että alaverkko ulottui pohjaan. Nyt kalat olivat satimessa ja ne pakenivat tarpoimen säikyttämänä aivan perän viimeiseen pohjukkaan. Perä vedettiin rantaan ja kihisevä kasa mukavankokoista muikkua nostettiin veneeseen.
      - Onko sinula Santtu astia, johon voetas panna muikkupaistin tarpeet, kysäisi Kannaksen isäntä nuotanvetoa katselleelta Santulta.
      - No eipä oo, vastasi Santtu, - kipase kapase Ville hakemaa ämpär.

     Santtu sai maistiaiskalat ja Kannaksen miehet lähtivät märän nuotan painosta entistä syvempään painuneella veneellä etsimään uusia muikkuparvia."


©2018 Rauno Pelkosen kotisivut / KUKA OLEN (3 alasivua) / NUORUUDEN KOTINI - suntuubi.com