Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 

Kilimanjaron rinteillä

 

 

 

 

 

 

 Oli Tansanianmatkamme ainoa sateinen aamu ja meidän piti lähteä Kilimanjaron retkelle. Ajoimme ensin Moshin keskustaan ja ostimme yhden kaupan lähes tyhjäksi sateenvarjoista. Sitten nousimme  Marangun portille lähes kahden kilometrin korkeuteen, josta kansallispuisto ja patikointi alkoi. Avasimme värikkäät sateenvarjomme ja pian huomasimme niiden täyttäneen tehtävänsä, sade lakkasi.

Vuoristosademetsä oli sateen jäljiltä hyvin kostea, puut olivat suuria ja niiden oksista riippui liaaneja. Kaikki oli valokuvauksen kannalta kuitenkin yksitoikkoisen vihreää ja valoa oli vähän.

Tarkoituksemme oli käydä Mandarassa, joka on vuorelle kiipeilijöiden ensimmäinen yö­pymispaikka ja vuoriston ohuempaan ilmaan totuttelupaikka. Sinne oli lähtöpaikastamme matkaa kahdeksan  kilometriä ja nousua lähes kilometri. Ryhmässämme oli kuitenkin kunnoltaan monentasoisia kulkijoita, ja kun halusimme pysytellä kahdesta oppaasta huolimatta yhtenä ryh­mänä, sovitimme kävelyvauhtimme hitaimman mukaan. Muutaman tunnin kuluttua ja retkieväiden syönnin jälkeen kuitenkin sovimme, että halukkaat jatkavat matkaansa nopeammin ja toiset kulkevat hitaammin. Kaikki kääntyvät kuitenkin takaisin  kello 13.

Tähän nopeampien ryhmään lähti kuitenkin chagga-heimoon kuuluvan oppaan kanssa minun lisäkseni vain ”Hessu”. Paradoksaalisesti taisimme olla porukan vanhimmat. Mekään emme uskoneet enää ehtivämme käydä Mandarassa asti, sillä aikaa takaisin kääntymiseen oli vain puolisen tuntia ja matkaa oli vielä monta kilometriä ja melkoista ylämäkeä. Vastoin saamiamme ohjeita vauhtimme kuitenkin kiihtyi, vaikka olimme jo ehkä kahden ja puolen kilometrin korkeudessa, ja ilma oli jo paljon normaalia ohuempaa. Nuori hyväkuntoinen opas meitä vielä paremminkin innosti kuin pidätteli. Kun paluumatkalle kääntymiseen oli enää vain kymmenisen minuuttia ja aloimme suunnitella paluumatkalle lähtöä opas osoitteli vain ylöspäin ja kelloaan näyttäen sanoi ”fifteen minutes”. Mandaraan olisi siis vain viisitoista minuuttia ja myöhästyisimme paluumatkalle lähdöstä vain muutaman minuutin.

Jatkoimme matkaa, mutta meillä ikämiehillä alkoi askel hidastua. Ajattelin kuitenkin, että harmi olisi kääntyä näin läheltä määränpäätä takaisin, ja olihan meillä opas mukana, joten vaikka meitä jouduttaisiin alhaalla vähän odottamaan, ei meistä oltaisi huolestuneita.

 

 

 

Eräässä polun mutkassa kuulimme muutaman kymmenen metrin päästä apinoiden ääntelyä ja jopa näimme yhden apinan. Kuvasin sitä melko huonossa valossa ja melko kaukaa, mutta sain kuitenkin sinimarakatista matkamme ensimmäiset apinakuvat.  

 

Kello hiipi jo yli yhden, mutta rinne jatkui sademetsän tiheikössä samanlaisena. Opas huomasi sekä väsymyksemme että epäröintimme, mutta hoputti vain eteenpäin kelloaan naputellen ”seven minutes”.

Pysähdyimme ja siemaisin lopuillaan olevasta kenttäpullosta kulauksen. Kun huomasin Hessun kalpean naaman ja kun hänellä ei ollut edes vesipulloa, pelkäsin, että hän sammuu kokonaan. Sen vuoksi ehdotin hänelle, että lähtisimme siitä takaisin, mutta hän käsitti ehdotukseni väärin ja sanoi, että jos minä jään siihen odottamaan, hän käy oppaan kanssa perillä. No sehän ei sopinut minulle, vaan sanoin, että mennään sitten yhdessä ja annoin hänen juoda viimeiset vesipisarani.

 Noin vartin yli yhden olimme perillä Mandarassa, josta ostimme vettä ja kävimme vessassa. Olimme perillä noin puoli tuntia ja käännyimme paluumatkalle varttia vaille kaksi. Olimme siis paluuajassa karkeasti myöhässä. Olin kuitenkin hyvilläni, että perillä tuli käydyksi, sillä tapoihini ei ole kuulunut kääntyä kesken matkan takaisin, ja tulipahan käydyksi patikoimalla lähes kolmen kilometrin korkeudessa. Ennätys sekin.

 

Paluumatka olikin sitten olosuhteisiin nähden melko haipakkaa. Kun kahdeksan kilometrin nousu oli kestänyt aluksi ryhmän mukana ja ruokailutauko mukaan luettuna noin neljä tuntia, meni paluumatkaan noin puolitoista tuntia, vaikka silloinkin pysähdyin muutamissa paikoissa valokuvaamaan.

Paluumatka oli muutenkin rattoisaa, kun sain oppaan kanssa virkistellä huonoa englanninkielen taitoani ja hämmästyksekseni huomasin jotakin ymmärtäneeni ja tulleeni jotenkin ymmärretyksi. Palattuamme Hessu, jolla oli omien sanojensa mukaan jäänyt ”kielten opiskelu vähemmälle”, kehui kielitaitoani muillekin.

Palattuamme Maranguun saimme kuulla, että pääryhmämmekin oli palannut vasta vähän meitä ennen, eikä meitä ollut juuri ehditty haikailla.

 


©2018 Rauno Pelkosen kotisivut / MAAILMALLA (3 alasivua) / Kilimanjaron rinteillä - suntuubi.com